Eestinhevosten vaellus 28-29.09.2013

Tarina vaelluksesta Zikin näkökulmasta

Heräsin vaellusaamuna täynnä intoa ja tarmoa, ja siinä viiden aikaan herätessä ei mennyt kuin yksi kahvikuppi innostuksen lomassa. Aamutallien hoitamisen jälkeen pidin vielä pienen palaverin tallityttöjen kanssa, jossa kertasin tarkalleen ohjeet, jotka viikonlopun aikana täytyy noudattaa. Puoli kahdeksalta pihalle alkoi kaarrella vieraita autoja, joten menin ulos toivottamaan vaellusporukan tervetulleeksi! Hevoset olivat karsinoissa, eihän kukaan neljältä ollut herännyt matkatakseen tänne kahdeksaksi... Alkuhöpinöiden ja tietenkin aamupalan jälkeen aloimme valmistautua itse vaellukseen, kävin suunnitelman läpi, ja lähetin ihmiset valmistelemaan poneja. Satulalaukkuja sai tallin takaa, ja kun hevoset olivat tottuneet sivuilla hölskyviin laukkuihin, oli matkajoukko valmis.

Matkan kulkiessa eteenpäin kerroin milloin mistäkin kuuluisasta kartanosta ja maapläntistä, ratsastajien ollessa enemmän tai vähemmän hereillä. Juttu ei ollut alkuun lähtenyt käyntiin, mutta pikku hiljaa alkoi keskustelua syttyä. Tinúvel ja Jazzumi, jotka itseään olivat rauhalliseksi kuvanneet, olivat jatkuvasti ehdottelemassa villejä peltolaukkakilpailuja ja ”Kuka uskaltaa ratsastaa pisimpään takaperin?”, sekä muita vastaavia... Tiina Vuolasto taas kulki rauhallisesti kilpailuehdottelijoiden keskellä, joskin kävi hetkittäin tätä sääliksi kun oli kaiken maailman ehdotusten pommitettavana.

Kuljettuamme muutaman kilometrin verran saarella (kuka niitä karttoja oikein tarvitsee, kyllä me perille löydetään!), löysimme lounaspaikkamme. Tarjolla oli voileipiä ja keittoa, ja ruoka tuntui maittavan jokaiselle ilman kysymyksiä. Ehdin jo pelästyä mietteissäni, että joku on allerginen kun sitä en tietenkään ollut kysynyt, mutta onneksi kukaan ei kertonut allergiasta, tai ei vain uskaltanut myöntää. Se selviää sitten kohta... Varmuuden vuoksi ennen matkan jatkumista kävin katsomassa missä ensiapulaukku olikaan, ihan vain varmuuden vuoksi... Tässä välissä hevosilta otettiin myös varusteet pois ja nämä pääsivät tarhailemaan. Keskenään näitä ei päästetty, turvallisuussyistä emme ottaneet riskiä, että jonkun hevonen saa haaverin kun en itsekään aivan tiennyt missä ollaan.

Matka jatkui lopulta, hevoset metsästettiin takaisin kiinni ja hyvästelimme retkeilymajan ihmiset. (Jee, ihmiset oppivat viroa samalla!) Olimme pakanneet laukkumme täyteen kaikkia voileipiä ja hedelmiä, Tiina söi keittoakin ratsunsa selässä Hendrikin tallustaessa rennosti eteenpäin. En ollut edes tajunnut matkaa suunnitellessa, että kahdentoista ja kuuden välillä on pitkä aika istua hevosen selässä ja vieläpä ilman ruokaa! Emme kuitenkaan menneet metsiin metsästämään ruokaa, vaan ajattelin jouduttaa hieman matkaa. Niinpä karttaa hieman tutkiskellen totesin, että Tinúvelin ja Jazzumin toiveet käyvät toteen; ”Nyt oikaistaan tuosta peltojen halki hieman. Kuka on valmis hieman laukkaamaan?”

Kilpailua tilanteesta ei onneksi syntynyt, mutta hauskaa se oli! Jouduimme hyppäämään pienen ojan yli (”Hyppää hyppää, ei se ole iso oja Juvena, hyppää va- VOOAAA!” kuului Jazzumin keskustelu ratsunsa kanssa... Molemmat selvisivät ehjin nahoin toiselle puolelle!) Pienen peltolaukkamme jälkeen emme olleet kuitenkaan niin paljoa oikaisseet, tai ainakaan aikaa se ei nopeuttanut, mutta hauskaa se kuitenkin oli! Hevoset olivat nyt kuitenkin hieman rauhattomia, olisivat tietenkin halunneet laukata hieman lisää!

Kuudelta olimme vihdoin löytäneet yöpymispaikkamme. Tähän väliin oli sattunut jos jonkinlaista kommellusta ja kauhutarinaa, kun pimeys alkoi jo vallata maisemaa. Tiina olikin jo se kovin kauhutarinoiden kertoja, kun muut olivat hieman peloissaan ja katselivat olkansa taakse aaveratsastajien varalta. Ruoka olikin jo melkein valmista kun perille päästiin, joten kun olimme saaneet hevoset karsinoihin ja tavarat siististi karsinan eteen epämääräiseksi möykyksi, juoksimme kilpaa jonottamaan ruokaa. Jokaiselle oli tähän mennessä tullut jo valtava nälkä, joten ruoka kelpasi paremmin kuin hyvin! Jokaisen lautaselle tuli pian ranskalaisia, makkaroita ja terveellistä ruokavaliota miettien tietysti myös salaattia.

Jälkiruuaksi meillä oli hedelmiä ja pannukakkuja, ja tästä alkoi jokaiselle pieni oma hetki. Tänä aikana laitettiin hevoset hieman paremmin kuntoon ja tavaratkin oikeasti siististi, ja asetettiin makuualustat heinille ja pidimme pienen ruokatauon. Jokainen antoi myös hevosilleen ruuat tässä välissä. Tinúvel ei ollut oikein varautunut pakkasen puolelle kääntyvään yöhön, mutta onneksi varastoista löytyi vilttejä ja villasukkia lainaan! Ei sillä, jokainen muukin tarvitsi sen ylimääräisen viltin, nimittäin myöhemmin jo nuotion äärelle kokoontuessa jokaisella oli kylmä. Iltapalaa sai ottaa halukkaat, tarjolla oli kaakaota ja leipiä. Itse olin todella täynnä vielä ruuasta, mutta hetken päästä leivät houkuttelivat jo liikaa ja tuli niitä lopulta pari syötyä keskusteluiden lomassa.

Puhuimme päivän retkestä ja matkasta, ja tietenkin jatkoimme kummitustarinoiden kertomista. Lopulta piti sanoa kaikille että herkempiä saattaa alkaa pelottaa, että nyt kummitustarinat pois. Todellisuudessa itselle alkoi tulla jo liian pelokas olo, ja pelkäsin jo omien yöunien puolesta... Lopulta kellon lähestyessä keskiyötä aloimme kaikki mennä nukkumaan, poljimme viimeiset hiillokset tummiksi nuotiosta ja menimme vielä tarkastamaan hevosten voinnit. Nämä olivat tyytyväisinä jo nukkumassa, joten emme olleet siellä kauaa vaan lähdimme pois sitten häiritsemästä. Uni tuli yllättävän helposti pitkän päivän jälkeen, eikä kummitustarinoista ollut tietoakaan siinä vaiheessa!

Aamulla heräsimme aikaisin, ketään ei nukkunut erityisen pitkään. Myös oma ahne Seita ratsuni piti huolen, että emme unohda heidän aamuruokiaan! Hevosten ruokinnan jälkeen olikin oman aamupalan vuoro, ja jokainen söi kaikessa hiljaisuudessaan nauttien aamun ensisäteistä ja siitä, kun liikennettä ei kuulunut mistään. Kuului vain hiljaisuutta sekä parin satunnaisen linnun laulua. Tämän hetken jälkeen nousimme kaikki ylös kuin sopimuksesta, veimme astiat pois, kiitimme ruuasta hankkimaltani catering-porukalta (perhe + perhetutut + perhetuttujen kaverit) ja aloimme valmistella hevosia lähtöön. Tässä vaiheessa puhetta alkoi jo tulla enemmän, kun jokainen heräsi aamuhorroksestaan.

Matka jatkui pirteänä, muutamat hevoset hieman haukottelivat mutta eipä sen kummempaa. Kylmä oli edelleen, joten viltit pysyivät päällä. Emme menneet nyt yhtä pitkää matkaa, vaan huomattavasti lyhyempää reittiä kuljimme Hulmuriin. Menimme edelleen peltoja pitkin (emme laukassa näin aikaisin aamusta sentään), metsäpolkuja pitkin ja pari pientä jokeakin tuli ylitettyä. Hevoset selvisivät tästä kuitenkin kahlaamalla kun valitsimme tarpeeksi matalan kohdan, kun seuraavassa oli jo silta (jostain syystä Priida valitsi silti mennä joen puolelta eikä halunnut mennä sillalta, mutta onneksi joki ei ollut syvä!). Matka meni hyvillä mielin ja sovussa, ja pian olimmekin jo Hulmurissa.

Laitoimme hevoset vielä odottamaan karsinoihin, kun itse poistuimme tallituvan puolelle. Jokainen oli hieman surullinen tapahtuman päätöksestä, mutta itse pidin juhlallisen puheen kiittäen jokaista osallistujaa, ja tietenkin toivoen jokaisen tulevan myös uudestaan jos tällainen toinen vielä järjestetään! Tietenkin lopuksi oli vielä hieman makeaa tarjolla, nimittäin munkkeja ja kahvia, jäätelöä ja kaakaota! Juttelimme vielä matkasta, nauroimme kommelluksille ja suunnittelimme jo seuraavaa vaellusta! Itselle jäi todella hyvä mieli vaelluksesta, ja toivon sen siirtyneen jokaiseen muuhunkin osallistujaan :)!

Osallistujat

Ziki ja tämän luottoratsu Seiklus Sec eli Seita! Hieman uneliaasta ensivaikutelmasta huolimatta tämä on loistava maastoratsu ja tuntee vaellustien kuin kaurakipponsa.

Tinúvel ja tämän tamma Priida EST. Tinuvél kertoo itsestään ja tammastaan seuraavaa: Olen perusrauhallinen ihminen. Vähän kujeileva, kuitenkin lopulta yleensä se porukan järjen ääni. Priida on melko nuori, mutta fiksu tamma. Kiltti ja eteenpäinpyrkivä höpönassu.

Jazzumi ja tamma Võitmatu Juvena. Jazzumi kertoo heistä seuraavanlaista: Olen itse rauhallinen ja arka ihmisiä kohtaan, mutta mukavien ja puheliaiden ihmisten seurassa alkaa itselläkin juttu luistamaan, varsinkin hevosista löytyy tarinaa jos toista. Juvena on melkein samanlainen kuin omistajansa, alkuun ujo, mutta tutustuessaan tosi seurallinen ja oikein mukava ratsu, varsin maastovarma ja järkevä.
Täältä voit lukea Jazzumin tarinan!

Tiina Vuolasto ja ruuna Hendrik. Tästä parivaljakosta Tiina kertoo näin: Tiina on osaava ja omanlaisen huumorintajun omaava ponityttö, joka pienen alku-ujouden jälkeen tutustuu ihmisiin nopeasti. Henkka-ruuna on maastossa virkeä ja kulkee mallikkaasti jonon keskiosassa kyseenalaistamatta ratsastajaansa - kentällä tarina onkin sitten vallan toinen.